Tätillä meinaa olla niin haipakkaa elämää työrintamalla että heikompia hirvittäs. Vaikka virallisesti teen kolmipäivästä viikkoa oon viimeiset kaks kuukautta tehny kaikki maanantaitki töitä.

Tämä maanantai ei tehnyt asiaan poikkeusta, päinvastoin tuli oltua ylitöitten ylitöissä.

Aamulla nukutti makeasti koko sakkia ankaran juhannuksen juhlimisen jälkeen (lue=valvomisen). Niinpä herättiin 20 vaille 8 kun minun piti olla haastattelemassa kello 8 tuossa reilu kilsan päässä kylällä. Sutilla vaatteet päälle ja pyörän selkään ja ukkeli jäi pukemaan rääkyviä lapsia. Hyvin ennätin perille, ei siinä. Mutta kun lähin sieltä käveleen työpaikalle niin menin jo 50m ku muistin että ainiin, mullahan on pyörä. Naureskelin itekseni ja hain pyörän. Miekkoselle kerroin sitte asiasta mesen välityksellä (me ruukataan kesken työpäivän porista asiat mesen välityksellä, kätevää!).

Iltapäivällä kyselin jääkö hän ylitöihin vaiko minä. Hänen ei tarvinut joten minä jäin. Sitten jatkoin että mulla on kyllä tosi surkiat kengät kävelemiseen jalassa. saan nauravan vastauksen: Sää unohat toistamiseen samanpäivän aikana että sää oot pyörällä liikenteessä.

Miten niin loman tarpeessa?

Vou, täällä on käyty jo yli 5000 kertaa. Kiva kun kävitte, tervetuloa toistekin!

Tiilivalkoinen oli kirjoittanut ylös sen mitä minäkin monesti ajattelen.  Käykääs lukemassa.

Nyt oltiin kyllä itse toisaalla viettämässä elämyksellistä juhannusta, lähtien siitä että aatona oltiin kattomassa ku lehmä poikii... Ja pieni (oikeesti aika iso) mustalaikkuinen vasikka putkahti maailmaan.

Tämän lisäksi ammuttiin piekkarilla pilikkaa ja täten suuresti ylpeänä ilmoitan päihittäneeni miekkoseni tuloksella 38 vrt 37. Ja mulla oli elämäni toista kertaa ase ladattuna kädessä, edellinen kerta olikin varmaan 20 vuotta sitten!

Yönkähmässä suunnattiin kohti Siskon plantaasia ja oli kyllä oikein rattoisaa. Kiitos vain muille mukanaolijoille ja erityisesti isäntäväelle.

Huomenna on taas arki ja maanantai. Ja on kyllä luvassa semmoinen alkuviikko, torjantaina kun on tarkotus suunnata kesälomalle...

Sitä odotellessa.

Mun on pitäny monta aikaa sitten jakaa teijän kanssa yks parta juttu, mutta aina unehtunu. Nyt se tulee. Ja samalla rahalla saatteki sitte kaks parta juttua.

Siina tahto että isi kasvattas kunnon parran. Isi tähän tuumi että ei hällä kasva kunnolla parta. Lapsella oli apu moiseen: leikkaa hiukset, niin riittää partaan voimia kasvaa.

Toisesta tapauksesta on jo pitemmän aikaa. Siina on taas päähenkilönä. Keskellä yötä hän kömpi meijän sänkyyn ja kas sinä yönä nukkuki isi silläpuolella jolla äiti tavallisimmin nukkuu. Tyytyväisenä tyttö käperty kainaloon kunnes käsi osui leukaan. kuului parkaisu: ei äitillä oo partaa" ja tyttö hyppäsi äkkiä pois sängystä ja kiersi toiselle puolelle. Siinä piti sitten varmistella vielä äitin leukaa silittämällä että onhan nyt varmasti oikeassa kainalossa. :)

Nykyään tosin jos Siina tulee yöllä meijän sänkyyn menee hän suosiolla isin kainaloon, isi kun antaa tulla siihen eikä keskellä yötä siirtele muualle tai muutenkaan ätise, tekee vain suosiolla tilaa. Minä taas nukun ite niin huonosti jos on molemmilla puolilla pikkuväkeä että siirrän joko lattialla olevalle patjalle tai ätisen että "elä potki mua" mee vähän kauemmaksi...

Valmis.

Tuli aika hauska ainakin minusta.  ja kivalta tuntui siinä lekotella, vielä kivempaa ois tieten ollu jos ei ois ollu itikoita..

Muksut tesittää.

Nyt ei oo ehtiny kirjottelemaan ku töissä on ollu kiirusta ja oon ollu sitten viimeset viisi maanantaitakin töissä. Nyt on sitte armollinen vapaapäivä ja heti bloggaamassa. Illat töitten jälkeen on vaan vilahtanu tällä viikolla ku oon nyppiny.

Ai että mitäkö? Nyppiminen on sitä etää on teipinpätkä joka voi olla minkäväristä tahansa leveydeltään jotain 50cm eteenpäin ja pituudeltaan sen mitä rulla määrää ja sattuu olemaan jäljellä. Sitten tämä laitetaan leikkurikoneeseen joka sitten leikkaa annetun tiedoston mukaisesti teippiin viivoja. Nyppiessä otetaan sitten teipistä ne ylimääräiset osat pois.Tässä yksi kuvioista ennen nyppimistä:

Innostuin säätämään maanantaina lapsille uusia kesäpaitoja tai siis niihin kuvioita. Monta aikaa oon jo suunnitellu että tekisin uudet kesäpaidat. Että vonPoks sais itse piirtämiään kuvioita paitoihinsa. Nyt on sitten melkein kaikki nypitty ja paidatkin toivonmukaan tilattu että juhannukseksi on uudet kuteet ;)

Tässä maistiainen millainen kuvio on tulossa vonPoksin paitaan, alla pilkottaa sit hieman muitakin kuvioita.

Näyttäs olevan poliisiukkeli ja jellona ja öttis ainakin. saa nähä miten ne lopullisesti onnistuu ku tavallisesti nuo prässätään paitoihin siten että kukin väri erikseen, mutta mää aattelin oikasta ja kasata nuo valmiiksi kotona ja sit prässätä kerralla, saa varmimmin oikeaan kohtaan. Helpottaa huomattavasti prässäysvaiheessa, mutta en tiiä mitä se tykkää sit prässätessä. Lätkin vaan sit valmiiksi nypitys kuvat leivinpaperin päälle ku tuossa on semmonen tarrapinta tuossa suojakalvossa, ettei se mee ihan lähmäseksi. Maistiaisia uusista paitoista saanette kunhan ne valmistuvat.

Nuo paitakuviot ei oo varsinaisesti meijän toimenkuvaa töissä, kunhan huvikseni halusin tehä nuita itelleni. Tietenki jos joku tarpeeksi maksaa niin saatetaan nuitaki tehä ;)

Tuli sanottua tahdon.

Ja edelleen tahdon. Se vain tässä on hassua että miten tuo aika nuin joutuisaan kulkee. Edelleen pääsen päivän tunnelmiin vain ajattelemalla päivää.

tässä teille maistiainen tuosta päivästä.

On se tää kevät jännään aikaa kun saa pärskiä ihan todenteolla. se mikä tästä tekee erityisen jännän että minulla tätä siitepölypärskintää on esiintynyt vasta kaksi kevättä. no, eiköhän se tästä hellitä.

Lekurille kävin päänsärkyä joutessani puhelemassa niin laittoi lähetteen neurologille kuvauksiin. Tää on kenties ollut hieman helpompana nykyään kuin aikaisemmin, mutta yhtäkaikki sitä esiintyy  ja siksi meinasi että ois hyvä kuvata. Vaikkakin hänen itse suorittamissaan neurologisissa testeissä ei ilmennyt mitään ihmeellistä. Sentään ei ole niin kovin huipannut enää kuin tuossa aikaisemmin huippasi niin en ota tätä kovin vakavasti, luultavasti joskus ohimenevää laatua. Olenhan tuolla jäsenkorjaajalla jo sen seitsemän kertaa käynyt tuota nuppia ja kaulaa hierotuttamassa ja sillä on selkeästi ollut merkitystä. Siellä on tuumattu että ilmeisimmin se särky sijoittuu johonkin kolmoishermo -hässäkkään...

Toisaalta kävin viikolla myös hammaslekurissa ja siellä minulle lekuri totesi että narskutan hampaita! Kukaan ei ole koskaan moista minulle kertonut, mutta kuulema näin on. Että hampaat on kuulema ihan kuluneet kun niin paljon narskutan. Ja suositteli purulelua öisin käytettäväksi. että sellainen on siis hankintalistalla. Ja kun mainitsin ohimennen päänsärystä hänelle niin hän arveli että tuo narskutus voi olla yksi tekijä siihen että päätä särkee...

Minttis pohdiskeli omassa blogissaan miksi heidän yläkomerostaan löytyi niin monta sahaa. Minulle tuli sahoista mieleeni tarina.

Tuossa ennen äitienpäivää olin pitämässä lapsille kerhoa, jossa askartelimme äitienpäiväkortit. Kyselimme kortteihin lapsilta että millainen äiti heillä on, mitä he tekevät äitiensä kanssa, miksi juuri heidän äiti on kiva ja niin edelleen. Kaikenlaista mitä heillä nyt äitistä tuli mieleen. Lähes poikkeuksetta lapset vastasivat: "Meidän äiti leipoo. Äiti leipoo pullaa. Äiti leipoo sämpylöitä. Leivotaan äitin kanssa".

Kunnes asiaa kysyttiin mun vanhimmalta pojalta. "Äiti sahaa puita".

Olin tikahtua nauruun, niin, meitin äiti on hiukan erilainen äiti vissiin. Tosin se miksi pojalla tuli asia silloin mieleen johtui siitä että juuri edellisenä päivänä tämä äiti kaivoi varastosta tikapuut, sijoitti ne nojaamaan rantapöheikössä kasvavaa raita-pajua vasten ja kiipesi tuonne kolmen-neljän metrin korkeuteen sahaamaan yhtä sen vahvoista oksista poikki, tuo oksan ketale kun varjosti rouvan kukkapenkkiä! :) Siellä sitten keikuin, alas ei passannut liion katsella, ei ainakaan joen puolelle, sinne oli turhan suuri pudotus, ja pistosaha lauloi. :)

Ja siihen se rojahti. Ja hyvin oli tyytyväinen mieli. Ja kukkapenkille paistaa aurinko :)

Pliis, vaatimaton pieni pyyntöni. Kun käyt kurkkimassa niin laitas kommenttia. Ois hauska tietää kuka näitä mun juttuja tietää kun ollaan sitte tekemisissä niinkö oikeasti.

Ei tarvi sen kummemmin romaaneja kirjoitella jos ei taho, kuhan nimen ilmaiset joillain muotoa.

Kiitos kaunis!

Siellä se odotti ja kutsui. Kun päästään mäen päälle niin se näkkyy ja lapsille sanoin että tässä kohden pitää aloittaa hokema "mummulan talo näkkyy..". ja kun autosta ulos pääsin niin Sisko loilotti: "Mummulan talo näkkyy..., sanoikko niin?" :)

Käytiin mummolassa velipojan pileitten jälkeen elämysmatkalla Siskon sakin,H&K sakin ja isän&P kans. Ja sitä se oli totisesti. Elämystä. Voi meitä Siskon kans. Täällä oli se lehmä ja tuolla poltettiin se lato ja muistatko näitä ämpäreitä? (Kuka on voinut ne unohtaa??) Täällä me sitte tehtiin sitä sun tätä ja tässä oli se. Ja sitten lapset kuulkaa tässä oli ne kivet, missä ne nyt on?

Ja tämmönenki löyty sieltä. Piti oikein kuvata ku  oli syntymävuodesta kyse. Sitä en tiiä onko tuo pakkaus mun eli serkkupojan perua. Todennäköisesti joko niin tai näin.

Vaan mitä täällä on?

Tutussa paikassaan  oli nämä suloiset aarteet. Ne oli pakko kuvata muistojen aarteisiin kätkettäväksi:

Kuvassa vasemmalla auto, jonka kyytiin lastattiin palikoita.

keskellä nukkeja joilla aina mummulassa käydessä leikittiin, tuo takarivin keskimmäinen oli muistaakseni Ankun suosikki. Mää tykkäsin tuosta eturivin oikeanpuoleisesta nukesta. Mutta sen takana olevan nuken vaatteet oli mun lempparit.

Näitä vaatteita sitten pestiin nuissa nukkejen oikealla puolella olevissa pesukoneissa ja kuivattiin samaisissa kuivausrummuissa. Toisinaan nämä tötsät toimittivat myös keilojen virkaa kun pitkän käytävän toisesta päästä heitettiin näitä nurin pallolla.

oikealla reunalla rattori, johon ei itselläni liity erityisesti muistoja, mutta sisko halusi sen kuvaan. Muistan siittä vain sen että Lare aina omi sen itelleen. :)

Ja ruokakaapista löytyi tietysti tutut vihreät kukkalautaset ja nuo mummolanhaarukat, sekä kauniit muovikupit. Minä muistan että niihin kerättiin aina ankun kans syksymmällä vattuja rantaan vievän tien varrelta. Ja kukkalautasista on eräänkerran syöty mummun tekemää lihakeittoa tai oikeastaan mää enemmänki muistan että mummo teki, mitäpäs muuta ku lihapullia. Ja ne oli maailman parhaita, kuten aina mummon tekemät. (mutta voiko ne olla muuta jos ne on tehty kermaan ja käristetty voissa pannulla??) Ja mukeista juotiin mummun tekemää viinimarjamehua. :)

Voi. Pitempäänkin oisin voinu viihtyä ja koluta nurkkia. Muistella menneitä. Pohdinkin itekseni kun lähdettiin poispäin että miten tuonne liittyykin niin voimakkaat tunteet tuohon pihapiiriin, niin kai se on se että nuo rakennukset on lumonneet minut jo lapsena. Minä sitten rakastin erityisesti vanhan puolen tunnelmaa. Ja hevostallin ja navetan tarinoita. Ja kiipeämiskiven kovuutta ja omppujen kitkerää makua. Mutta ei, en minä ihan kaikkea rakastanut. Potunnostoa minä inhosin ja viinimarjojen poimimista. Kaikki muut muistot mummolasta on sydäntä lämmittäviä. Ja kun tuolla oli tilaa seikkailla. Tutkia ja ihmetellä. Ja imeä itseensä vanhojen rakennusten lumoa.

Ja kysyykö joku vielä miten minä erehdyin ostamaan itselleni vanhan hirsirunkoisen talon? Sitä olen vain kokoajan moittinut kun tästä puuttuu ne piharakennukset! Ne vanhojen talojen suolat! Joku minulle on sanonut että sun pitää rakentaa ne siihen ite, muttako ei se oo sama asia. Kun minusta vanhoilla taloilla on "sielu". Ne jotenkin ovat imeneet itseensä sitä elämää jota niissä on eletty, niitä vanhoja tarinoita ja asioita jotka ne ovat nähneet. Ja sitten ne pikkuhiljaa luovuttavat sitä talon asukkaille. Silleen hyppysellisen verran, vain senverran ettet sitä huomaa jollet ole tarkkana, etkä vastaanottavalla mielellä. Niin. Jotenkin minusta tuntuu etten koskaan haluaisi asua tuliterässä talossa, niin olen rakastunut vanhojen talojen lumoon.

Jo lapsena kummeksuin miksi ihmiset jättää nuo aarteensa, nuo vanhat talot lahoamaan paikalleen niine hyvineen. Kun niin monta autioitunutta, ränsistynyttä, kokoon lysähtänyttä rakennusta nähtiin teiden varsilla, ohi ajettaessa. Että miksi te että ymmärrä niiden arvoa te isot ihmiset? Äh, minä voisin kirjoittaa aiheesta romaanin, näköjään tämä liikuttaa minua niin kovin. Toisaalta kyllä tiedän senkin että monesti näissä rakennuksissa ei ole enää rahallisesta arvoa, vain tunne, mutta silti. Vanhaa puolta ei mummolassa onneksi ole päästetty sillätavalla ränsistymään, se minun pitää todeta, ettei kukaan saa väärää käsitystä.  Onneksi. Tunteikas talo. Talo täynnä tarinoita. Mutta ei vain talo vaan koko se kaikki!

Sinne se jäi. Odottamaan?

Lisää kuvamaistiasia muistoista Sanelman kuvaboxissa illemmalla. Jos haluat päästä näkemään, ota yhteyttä.

Ensiksi mainituita koitetaan värkätä pikkuveljen ynnä hänen vaimonsa kekkereihin, viikon päästä ois pirskeet ja häissä lupasin että jos vain tarvitsevat apua leivonnassa, niin minä voin auttaa. Nyt sitten lunastetaan lupausta. Eihän tuo kovin monimutkaista ole, jos vain paistaminen onnistuu. Uuni lämpenemässä...

Tuutikki keksi sitten jostakin itsellensä kuumeen. Se on tässä viikon verran ollut hieman huonovointisen oloinen mielestäni, mutta sitten kuitenkin jaksanut ja ollut niin en ole suurempia välittänyt. Mutta nyt sitten tuossa näytti ettei tyttö jaksa mitään ja halusi sohvalle nukkumaan ja sitten siihen omia aikojaan nukahtikin niin hälytyskellot soi päässä että nyt ei oo kaikki kunnossa ja kuumettahan tuolla oli. Toivottavasti on pikaisestoi ohimenevää laatua.

Neljä muksua tuli meille päivähoitoon iltapäivällä niin on hieman enemmän hulinaa talossa. Isoja muksuja jo, niin että itseasiassa tää sujuu melkein jouhevammin ku normaalisti ku on lapsilla leikkikavereita. Varsinkin tuo vonPoks on sen ikänen että kokoajan pitäs olla seuraa, niin nyt on!

Mökkeö on nyt kokonaan saanut päällensä huopapeitteen. Ikkunoille etsitään sponsoria ;)

Vaan kun te näätte sen mun pajupenkin jota oon tekemässä niin ootte kateudesta soikeita. Siitä saatte nähä myöhemmin kuvia. :P

Juoksemaan pitäs vielä keritä jossain välissä, vai ottasko tänään lihaskuntoharjottelua kotosalla?

Aloitetaan tuoreimmista. :)

Lenkille teki mieli, semmonen puolentunnin lenkki tuli seikkailtua, ei ihan niin hyvin kulkenut kuin aikasemmin, kiva oli silti käyä vähän hölkyttelemässä.

Tässä kuvia mun uuesta kukkapenkistä.

Tässä näkyy anopilta saadut perennat, yks niistä on ainaki palavarakkaus. :)

Tämä anopilta saatu kukka on tuommonen ehköä 25cm korkea ja keltakukkainen kuten kaunis teräpäpiirtoinen kuva kiertoo. (hohhoijjaa, kylläpä täti osaa ottaa kuvia! Muttako tuolla kännyllä on helppo napata tänne nettiin tarkotetut kuvat ku niitä ei tarvi erikseen pienentää niinkö järkkärillä otettuja. Sais ne järkkärillä otetutki kuvat tieten täällä vuodatuksessa pienennettyä, muttako niitten siirtoon menee ikä ja terveys)

Tähän toiseen päähän istutin gladioluksia. Nuo pajut on tarkotus upottaa kunnolla maahan ja istuttaan sitten tuoksuherneet kasvamaan pitkin nuiden runkoja.

Tässä on tulossa isosilkkikukkia mun penkkiin. Takana näkyy vähän niitä herneitäki. Nuo herneet kylläkin sain lapsilta äitienpäivälahjaksi, olivat hoidossa niitä kasvattaneet.

Ja mökkerössä voi jo ihan hyvin leikkiä. Ikkunat tosin puuttuu ja ovet ja sisällä on huovanpalasia, mutta kuitenkin. Katto on melkein huovutettu (vai miten tuo sana oikein taipuu?? kielipoliisi, huhuu??)

Mutta päätä särkee aina vaan. Tänään on ollu ehkä hieman parempi päivä ku eilen, mutta yhtäkaikki. Soitin lekuriaikaa eilen niin ne oli silleen että hui, pääsiäisestä asti, että pakkohan se on tutkia miks se jo niin kauan on ollu. JA mää oon ottanu sen vähän silleen että kait mulla vaan on niskat niin jumissa tai jotain. Mää oon vissiin liian tottunu siihen että pää voi olla kipeenä. No yhtäkaikki sain sitte ajan jo huomiselle illalla (täällä on hassusti nuita lääkäriaikoja vähän millon vaan) joten ehkä sitä huomenna ollaan tuon suhteen aavistuksen viisaampia tai sit ei. No lauantaina meen kuitenkin taas jäsenkorjaajalle rusikoitavaksi. Oon jo neljä viikkoa siellä kulkenut, ehkä jotain apua tuohon saanut, ehkä en. En osaa oikein sanoa. Mutta katsotaan.

Tämään meni kymppikilsa osin kävellen, osin hölkäten eikä oikestaan tuntunut missään. Tai no tietysti tuntui jaloissa, mutta sitä kummastelin matkalla että kun aina aikaisemmin kun olen ollut kävelyllä, lenkillä, pyöräilemässä, jumpalla... niin tuntuu että koska tää loppuu, enkö jo ole perillä, kuinka kauan vielä. Ja että kun tuonne jaksan niin sitten hyvä ja taas uusi välietappi. Kun ei vain millään olisi jaksanut ja kun kolotti ja pakotti.

Mutta nyt kun eka kertaa lähin juoksemaan tuntui että vähänkö tää ottaa nilkkoihin mutta muutaman metrin jälkeen se helpotti ja lähti rullaamaan. Ja kun nyt  olen käynyt nämä pari kertaa lenkillä ei ole tullut missään vaiheessa tunnetta että eikö jo olla perillä.

Mistähän moinen johtuu? Muistan nimittäin kokeneeni tuon tunteen jo lapsena kun kävin äitin kans kävelyllä (sillon superharvoin ku lähin edes kävelylle). Ja aina muulloinkin kun olen ollut liikkumassa se on tuntunut niin pakkopullalta. Mutta nyt ei, olisin voinut jatkaa vaikka ja kuinka. Ja totisesti toivon että tämä hyvänolon tunne jatkuu.

Silti minun lenkkeilyni ei oikeasti ollut mikään leuhottamisen arvoinen asia vaan matkaseurani. Oltiin nimittäin koko perheellä liikenteessä. Ukkeli työnsi likkoja tuplissa ja vonPoks oli fillarilla! Ja jätkä jakso tosi tosi hienosti polkea koko matkan. Hetken pysähyttiin Järvelän koululla juomassa mehua ja keinumassa ja toinen hetki Poro-Erkillä. Ihan uskomaton suoritus pojalta joka yleensä valittaa ku kylälle polkee ja takasin että ei jaksa (=kilsa suuntaansa). Mutta "teräsmiehet" jaksaa! Välillä kyselin että vieläkö sää jaksat, niin kyllä minä jaksan.

Mutta oli poika oikeasti poikki. Ei tarvinut kotona kuin päätä tyynylle näyttää niin jo tuli uni.

Mutta se on minun sanottava että jos innostus ei tule itsestä niin sitä et saa. Ehkä ne koulun 800m juoksut -täysillä ja kuitenkaan et pärjää- on jättänyt näin pitkälle jäljet. Kun koskaan ei perehdytty juoksutekniikkaan, kunhan juoksit ja etenit määrätyn matkan. Ja minähän en juossut kun en osannut, enkä pärjännyt.

Sellaisen päivän jälkeen kuin eilinen lauantai oli voi olla totisesti tyytyväinen.

Niin kaunis päivä. Aurinko paistaa porottanut pilvettömältä taivaalta koko päivän. Aamulla sai nukkua melko pitkään, niinpä sitten virkeänä ja pirteänä jaksettiin lähteä ruoan jälkeen kylille, siellä nääs oli wanhat wehkeet esillä ja paloasemalla oli avoimet ovet. Wanhat wehkeet ei niin tälläkertaa herättänyt allekirjoittaneeessa innostusta, mutta lasten kans käytiin heppa-ajelulla ja miekkosen kans kävivät saamassa hieman rattorikyytiä.

Mutta paloasemalle tuli Pete näytille,

sitä sitten suihkittiin kurkkimaan. No varsinaisesti Petessä ei ollut kovin paljon näkemistä, eikä sitä sen kummemmin esitelty, mutta sitten sai harjoitella sammutuspullon käyttöä (en tosin ite kokeillu, mutta miekkonen kyllä) ja elvyttää nukkea. Olipa ihan hyvä kertaus siihen että jos joskus sattuu tositilanne eteen on taas hieman muistia virkistetty. Se miekkonen kyllä osas asiansa joka sitä esitteli. Ei asettanut liian suuria paineita yrittämään vaan sanoi että kaikki se mitä suinkin voidaan edesauttaa ennen pelastusväen paikalle tuloa on eteenpäin. Että yrittää ainakin kannattaa. Lapset kiipes paloautoihin ja sit oli semmonen näytös hälytys autopalosta, roihauttivat auton siinä laitoksen kupeessa tuleen ja sammuttivat. :)

Ja oikea demostraatio siitä kuin kannattavaa on laittaa vettä rasvapalon sammuttamiseen. Oon minä sen tienny ettei rasvaa saa sammuttaa vedellä, mutta en ikinä ennen oo tajunnu kuin se leimahtaa jos siihen kaataa tosiaan vettä. Tässä kuva tilanteesta.

Ja sitten tämä täti juosta lönkytteli kotiin. En ois ikinä uskonu että juokseminen voi olla kivaa. Mää en oo ikinä ymmärtäny (enkä kyllä vieläkään ymmärrä) kävelyllä käymistä, minusta se on niin tylsää ja puuduttavaa. Mutta sitten tuo juokseminen, niin oon aina kuvitellu ja ajatellu ettei minusta oo siihen, että minä nyt en vain kertakaikkiaan osaa juosta. Muistan jo ihan ala-aste ajoilta kun piti juosta se 800m niin se oli minulle täyttä tuskaa, enkä koskaan jaksanut. Mutta nyt tein sen oivalluksen että sitä ei saa niin täysillä heti alkuunsa revittää niin jaksaa pitemmänkin matkan. Niin jotta täytyy sanoa että totisesti olen jopa hieman ylpeä itsestäni (muiden suorituksiin tätä nyt ei voi tietenkään verrata) että ylipäätään olen juossut yhtään mitään, mutta että juoksin varmaan 2,5km eilen yhtäjaksoisesti niin se on minulle melkoinen saavutus. Nähtäväksi jää saanko tuosta pysyvää roihua vaiko vain pikku kipinän joka sammuu ennenku ehtii sytyttää puita.

Kotosalla sitten sai ahkeroida puutarhan parissa iltaan saakka. Mutta sainpakuin sainkin kukkapenkin perustettua loppuun asti. Ja jopa tungettua gladioluksen sipulit sinne. :) Otin neuvosta vaarin kun http://inki.vuodatus.net/blog/1524972 täällä neuvottiin kuinka tehdään kukkapenkki ilman että kaivetaan kaikki mättäät ylös. Nähtäväksi jää millainen siitä tulee. Tosin kaikki multa penkkiin on kaivettu tuolta joutomaalta ja perunapenkistä, yritin kyllä perata juurakot ja muut kasvustot pois, mutta ainahan niitä jää, joten saa nähä kuinka rikkaruohoinen penkki siitä tulee.

Tässä penkki alkutekijöissään viikolla (13 päivä näyttäis otetun kuvan)

Nyt siihen on jo istutettu gladioluksia ja mummun tuomia kukkia, mm. palavaa rakkautta. Nyt on sitte joka penkissä rakkaudet palamassa. :)

Päivän päätteeksi kun raahasin risuja ja muuta moskaa joutomaalle niin löysin sieltä komean ison pajun. Ukkeli sen on kaatanut joskus aikaisempana vuonna. Se oli niin kiehtovan vänkkyräinen ja hauska, että minun piti raahata se pihalle takas. Ajattelin josko siitä tekis sellaisen kesäpenkin. Pitää vain jotain kivaa hieman joustavaa ja kestävää narua hankkia sitä varten. Se millainen siitä lopulta tulee jää nähtäväksi. Varmaankin hauska?

Ainiin. Ja mökkerö näyttää nyt tältä.

Paitsi että oikeesti ei ihan tuolta. Ku osittain on saanu katto jo päällensä huopaa, vain vähän yli puolet puuttuu. :) JA narutikkaat on viritetty. Kohta saajaan viettää mökkerön tupareita.

Sisältää sanatarkasti sitä mitä otsikko lupaa.

Päivä alkoi ihan hyvin, töissä työt sujuivat ja aloinpa jopa miettiä elämäntapamuutosta ihan tosissani, (Kiitos pikkusiskolle joka jo mennä viikolla yritti mua saada mukaan remonttiin) että jotta josko sitä aloittaisi juoksukoulun ja saisi viimein tuon rapakunnon edes jollekin tolalle.

Polkupyöräilystä kun tykkäisin, mutta kun se fillari nyt on -edelleen-epäkunnossa, eikä kukaan sille osaa tehdä, eikä lottovoitto  sen paremminkuin valittujen palojen suurarvonnat ole osuneet kohdalleni, joten uuden pyörän hankinta tälle kesälle jää jälleen haaveeksi. (Ei, ei se pyörä nyt miljoonia maksa, mutta kun on liikaa muitakin hankintoja niin jostakin on pakko karsia ja se pakko nyt on tuo fillari) On siis pakko aloittaa urheiluharrastus joka ei vaadi mitään muuta kuin kengät ja pitkän tien. (ja ne lenkkarint onnekseni omistan ja maantienlaitaa tässä pitäjässä on ihan riittämiin ja naapuripitäjässä lisää)

Mies on ollut talvilomalla kun hänen mielestään nyt vain on parempi pitää talviloma huhtikuussa ja tehdä sillon piha- ym kunnostustöitä. Mutta tälläkertaa ne kunnostustyöt ovat rajautuneet tuon mökkerön rakentamiseen leikkimiskuntoon. Niinpä kun hän sitten kahden aikaan ilmoitti menevänsä hakemaan lapset hoidosta kotiin kuvittelin luonnollisesti että kun minä rantaudun töistä neljältä on minua odottamassa valmis ruoka, että muuta kuin syömään (lapset kun on olleet nämä päivät hoidossa juuri siksi että mies voi rakentaa, niiden kanssa kun ei oikein voi.) Ja pääsen suitsait tekemään sitä unelmoimaani puutarhaa edes askeleen pidemmälle.

niin ei.

Siitäkös tämä nainen äkämistyy ja harmistuu ja ja ja. Kun olisi se ollut niin kiva. Kun eilinenkin, vapaapäivä, meni töissä kun siellä on niin kiirus. Niin milloin minä ehdin tuonne oikein myllertämään? Kun sitten viimein on ruoka laitettu ja väki saatu syötettyä tulee ukkelikin kotia mutta kello on klocka ja ihan turha enää yrittääkään ulkoilmaan, puoli tuntia ja takas sisälle iltapalan laittoon, ei maksa vaivaa.

Ja päivän verran jälleen siirtyy urheilemisen aloitus. En kyllä jätä näitä naisia tänne säätämään omiaan, ne kun eivät enää lähde pihalle enää kirvelläkään ja niitä säätöjä kun ei kukaan kerää pois. Enkä minäkään tahdo. Mökötetään sitten sisällä, sillä ukkeli painui sitä tietä takaisin pihamaalle kun oli sieltä tullutkin. Sitä minä vain tässä mietin että miksi nainen on aina se joka uhrautuu? Ja onko se uhrautumista?

Ukkeli ahkerana.

Ja vonPoks toimii työnjohtajana. "no höh, miks nää nyt istut?" "Isi, mihin nää nyt meet, tuu rakentaan" "ISkä, et saa istua" "Rakennathan isi kattoa, joohan."
Niin että isi meinaa jo ihan läkähtyä moiseen työllistämiseen.

Mutta onhan tuo talven yli ollutkin vaiheessa, niin jospa tänä kesänä (ja kyllä!) kovasti jo leikitään!

Tuli vain mieleeni, että ollaankohan me pikkusen suuruudenhulluja? Nuin valtava mökki. Paitsi voihan sitä sitten kun ei oo enää sillä leikkijöitä käyttää vaikka puutarhavarastona tai jotain.